perjantai 24. heinäkuuta 2015

Desolate Shrine - The Heart of the Netherworld (2015)

Pääkaupunkiseudulla vaikuttava death metal -yhtye Desolate Shrine on onnistunut luikertelemaan ohi korvieni kahdella aikaisemmalla albumillaan. Kiehtovan otsikon taustalla on kolmihenkinen ja melko tuottelias porukka. Yhtye perustettiin vuonna 2010 ja tänä vuonna julkaistu The Shrine of the Netherworld on jo kolmas täyspitkä.

Kokonaisuudella on mittaa hieman yli tunnin verran ja lupaavasti se koostuu vain seitsemästä pitkästä opuksesta. Internetin ihmemaassa yhtyettä kutsuttiin myös death doomiksi, joka osaltaan nostatti ennakko-odotuksia. Kuolon ja tuomion maisemia tässä maalaillaankin jo neljän ja puolen minuutin Introssa, jossa post-apokalyptinen tunnelma yhdistyy ahdistukseen ja epätoivoon tausta-ambienssien kohistessa ja kitaroiden laahatessa. Onpa mukana jonkun verran tummempiakin musiikillisia sävyjä ja helposti tätä death/blackiksi kutsuisi.

Introituksen jälkeen Black Fires of God jatkaa ensivaikutelman mukaisissa tunnelmissa vokalistin kera. Pääasiallisesti vauhdikkaasti rullaava soitanta edustaa deathia ja bläkkiä, mutta hitaammissa osuuksissa on sitä hiipivää doomia aavistuksen verran. Esimerkiksi Desolate Shrinen intromelodia kuulostaa jonkin verran kotimaisten doom metal -yhtye Dolorianin parilta viimeiseltä levyltä. Maailmanloppua kuvastava raskas tunnelma on ikään kuin italialaisen Void of Silencen levytyksiltä. Ehdottomasti parhaimmaksi kappaleeksi levyltä nousee miltei vartin pituinen We Dawn Anew, jonka pianoilla ja kitaroilla sävytetty alkusynkistely huipentuu lähes eeppiseksi kuolonjulistukseksi. Levyn päätöskappale, levyn nimikkoraita, on myös erinomainen teos, jonka noin kolmen minuutin hypnoottinen lopetus on lähes täydellinen grande finale synkälle ja kuolemantuoksuiselle albumille.


The Heart of the Netherworld on tukeva ja tasokas kokonaisuus, joka pituudestaan huolimatta on melko helposti lähestyttävä. Materiaali on jonkun verran tasaista alusta loppuun, mutta mukana on vaihtelua raskaamman osaston ja kevyemmän tunnelmoinnin välillä ihan tarpeeksi, ettei kyllästymistä ehdi tapahtua missään vaiheessa. Ehkäpä tämä levy toimii paljon paremmin isona kokonaisuutena, kuin yksittäisinä teoksina. Muuten tästä ei paljoa valittamista löydy ja se tunnelma joka levylle on saatu, se on aivan omaa luokkaansa. Jollain tavalla tämän voisi kuvitella toimivan hyvin taustamusiikkina vaikkapa lukiessa Cormac McCarthyn The Roadia. Lyhyesti sanottuna upea ja helvetin synkkä levy.

4/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti