sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Sigh - Graveward (2015)

CD (Digipak) 15,99€ / EMP.fi
Japani tunnetaan kenties parhaiten Toyotasta, Akira Kurosawasta, animeleffoista sekä törkeän laadukkaasta elektroniikasta. Musiikkipuolelta nousevan auringon maa on kuitenkin enemmän jäänyt hämärän peittoon muutamia erikoisia ja vähemmän erikoisia nimiä lukuunottamatta. Sigh lienee ensimmäinen sikäläinen yhtye, jota olen joskus parikymmentä vuotta sitten sattunut kuulemaan. Silloin yhtyeen tyyli oli perinteisempää black metalia, mutta avantgardistisempaan suuntaan lähteneen albumin Hail Horror Hail (1997) jälkeinen tuotanto on jäänyt kokonaan tarkastamatta. Nyt korjataan hieman sivistyksessä olevaa aukkoa ja otetaan kuunteluun Sighin kymmenes albumi Graveward.

Albumi koostuu kymmenestä noin viiden minuutin mittaisesta tyylisuuntia sekoittavasta kappaleesta. Levyn avaava Kaedit Nos Pestis alkaa sinfoniselta powermetalilta kuulostavalta kitaratilutuksella, mutta jo hetken kuluttua rääkynävokaalit ja kitarariffit tuovat mukaan thrashin ja bläkin kuvastoa. On kappaleeseen upotettu Ulverin kaltaista elektronisen ja klassisen sekoitustakin. Omaperäisyyden tai mielikuvituksen puutteesta ei yhtyettä voi ainakaan syyttää. Elokuvamaista orkestraatiota tuodaan vielä paremmin esiin nimikkokappaleessa ja varsinkin jouhevasti polkevassa melodisessa voimarallissa The Tombfiller.

Levyn yksi hienoimpia vetoja on arcturusmaista äänimaailmaa ja industrialvaikutteita sekoittava Molesters of My Soul. Bal-Sagothin sinfonista deathia muistuttava Out of the Grave on myös erittäin toimiva ja vakuuttava rykäisy. Reilun seitsemän minuutin spektaakkelimainen ja mahtipontinen A Messenger from Tomorrow on upea näyte sinfonisesta progemetallista. Se olisi kaivannut rinnalleen pariakin samankaltaista huipennusta. Dwellers in Dreamin synasooloilut ja Iron Maidenilta vohkitut riffittelyt tuovat viimeisen progressiivisen säväytyksensä levyn loppuun.

Monenlaisia omaperäisiä levyjä on tullut kuunneltua vuosien saatossa, mutta Graveward on yksi erikoisimmasta päästä. Tavallaan tässä on paljon samaa kuin joissain samojen genrejen edustajissakin, mutta aivan näin räikeää palettia ei ole tullut vastaan. Sinfoniaa, progea ja erilaisia äärimetallivaikutteita sisältävä yksityiskohtainen albumi on taidokkaasti tehty, mutta kokonaisuuden kannalta tässä onkin ehkä vähän liikaa sitä sun tätä. Yhtye on kuitenkin sopivasti vinksahtanut ja sopivasti erilainen, ettei tästä voi olla pitämättä vähän sekavampanakin kattauksena. Vaikka Graveward olisi ollut varmasti erittäin upea levy punaisen langan kanssa varustettuna, toimii se tällaisena vapaana ajatusvirtanakin hyvin.

3,5/5

lauantai 30. toukokuuta 2015

Marduk - Frontschwein (2015)

CD 9,99€ / EMP.fi
Norjan tunnetuimmista ja merkittävimmistä black metal -yhtyeistä suurin osa on modernisoinut tai jopa kokonaan muuttanut tyyliänsä. Ruotsin merkittävimpiin lukeutuva Marduk sen sijaan ei ole 25 olemassaolovuotensa aikana tinkinyt tyylistään yhtään. Alkuvuonna julkaistu kolmastoista levy Frontschwein jatkaa tuttuun tapaan kevyillä melodioilla höystettyä armotonta mustan metallin sodanjulistusta.

Frontschwein ei tunne armoa. Ensimmäisenä soivasta nimikkokappaleesta kuulohermoja ruoskitaan äärimmäisen raa'alla black metalilla. Hieman hidastempoisempi The Blonde Beast on ensimmäinen kappale pitkään aikaan, joka tuo mieleen niinkin vaatimattoman bm-klassikon kuin Satyriconin Nemesis Divina (1996). Samantyylistä hitaampaa ja jylhempää materiaalia esitellään myös upeassa Nebelwerferissa.

Mardukin hienouksia on se, että muuten niin raskaissa kappaleissa esiintyy satunnaisesti jonkinlaisia melodianpoikasiakin. Ehkei niitä kauniiksi voi kutsua, mutta kuitenkin rankempiin riffittelyihin ne tuovat toimivaa sävyeroa. Falaise Cauldron of Blood ja Between the Wolf-Packs ovat hienoja osoituksia siitä. Myös nykyään harvinainen 90-luvun norskibläkin tunnelman saavuttaminen onnistuu useaankin otteeseen. Miltei eeppinen kahdeksan minuutin spektaakkeli Doomsday Elite esimerkiksi tuo mieleen tämän toisen naapurimaamme parinkymmenen vuoden takaiset äänimaisemat. Satyriconin lisäksi levyllä on jotain vivahteita Immortalin mainiolta Battles in the North (1995) -albumilta.

Fronstchwein osoittautuu jollain tapaa kornin otsikon aiheuttamasta epäluuloisuudesta huolimatta erittäin tinkimättömäksi ja armottomaksi black metal-julkaisuksi. Mardukia en ollut pitkään aikaan aktiivisesti kuunnellut ennen tätä levyä, mutta tässä kiteytyy ja kulminoituu kutakuinkin se kaikki, mikä black metalissa rupesi kiinnostamaan noin 20 vuotta sitten. Tämän yhtyeen ei ilmeisesti tarvitse luoda nahkaansa tehdäkseen lähes mestariteoksen veroisia levyjä. Ehdottomasti parasta perinteistä black metalia pitkään aikaan.

4/5


perjantai 29. toukokuuta 2015

Paradise Lost - The Plague Within (2015)


CD 15,99€ / EMP.fi
Paradise Lostin uuden levyn ensimmäistä ääninäytettä No Hope In Sightia kommentoidessa tulikin jo mainittua, että en ole tätä yhtyettä kuunnellut noin viiteentoista vuoteen. Silloinkin lähinnä Draconian Times ja One Second olivat ne levyt joita kuuntelin. Uusi kappalemateriaali tulikin melkoisena yllätyksenä, kun laulaja Nick Holmesin puheet paluusta juurille, eli raskaampaan ja rankempaan Paradise Lostiin pitivätkin paikkansa. Olisihan toki laulajan liittyminen ruotsalaiseen death metal-orkesteri Bloodbathiin Mikael Åkerfeldtin paikalle voinut olla hyvä vinkki tästä.

Paradise Lostin neljästoista albumi The Plague Within on yhtyeen ensimmäinen death/doom metal-levy reiluun pariinkymmeneen vuoteen, jossa Nick Holmes kaiken lisäksi harrastaa murinavokalisointia. Kolme vuotta sitten kuultiin vielä goottimetallia Tragic Idol -levyn muodossa. Sillä tiellä yhtye pysyttelikin doomin kanssa ja ilman aina Iconista (1993) lähtien.

Avausraitana toimiva ja ensimmäisenä kappalenäytteenä esitelty No Hope In Sight antoi jo erittäin lupaavan kuvan tulevasta, vaikka edustaakin onneksi vain levyn keskitasoa. Seuraava kappale, erittäin toimiva tuomiojumitus Terminal kuulostaa yllättävän paljon My Dying Bridelta, varsinkin soundiensa perusteella. Eikä tuo jää ainoaksi MDB-viitteeksi. Parhaiten juurilleen palamisesta ja niiden alta kaivelusta kertoo laahaavan raskas ja myöskin ennakkoon esitelty Beneath Broken Earth.

Raskaan poraamisen lisäksi herkempää ja melodisempaa puolta kartoitetaan upeassa Eternity of Lies, jossa kauniisti taustalla soivat syntikkamatot toimivat hienona vastavärinä doomriffittelylle. Yhtä toimiva on Sacrifice the Flame kauniine hidasteluineen. Yksi levyn kohokohdista, Flesh From Bone lähentelee nopeatempoisine kitarasahauksineen jo black metal osastoa. Levyn loppuun olisi kelvannut melkein mitä tahansa laskematta kokonaisuuden tasoa, mutta finaalikappalekin on nappivalinta. Return to the Sunin haikeat sävelet ja mahtipontiset tuomionjulistukset antavat viimeisen synkän sivalluksensa albumin tunnelmiin.

Paradise Lost ottaa The Plague Within-levyllään takaisin itselleen ainakin osan siitä death/doom metal-tontista, jonka se noin pariksikymmeneksi vuodeksi jätti My Dying Briden valtaan. Albumi on alusta loppuun todella kovaa tavaraa, jossa ei heikkoa kohtaa ole. Se lienee myös huomattavissa tiukassa otteessa ja tuotannossa, ettei yhtyeen miehistössä ole rumpalia lukuunottamatta tapahtunut minkäänlaisia vaihdoksia. Levy tarjoilee noin 50 minuuttia todella upeasti hiouttua materiaalia ja luulen, että tässä on itselleni se Paradise Lost-levytys, jota tulen jatkossa luukuttamaan useaan otteeseen.

4,5/5

Lindemann - Praise Abort (2015)

CD (Digipak) / EMP.fi
Varmasti tämän vuoden yksi mielenkiintoisimmista tulevista julkaisuista on Rammsteinin sekä Painin nokkamiesten yhteinen konemetalliprojekti Lindemann. Vastikään julkaistu ensimmäinen single Praise Abort antanee jo jonkinlaisen käsityksen tulevasta. Ehtaa Painsteinia sanon minä. Musisointi kallistuu enemmän sinne Painin suuntaan ja Til Lindemannin vokalisaatio arvatenkin tuo mieleen laulajaherran pääyhtyeen. Eihän tämä mitään taidetta ole, mutta ihan toimivaa ja aivan varmasti kieli poskessa tehtyä industrial metalia. Olisihan se toki mukavaa, jos Skills in Pills tarjoaisi joitain yllätyksiäkin ja hieman keskitasoa menevämpää ja parempaa materiaalia.

Skills in Pills julkaistaan 19.6.

3/5

torstai 28. toukokuuta 2015

Peste Noire - La Chaise-Dyable (2015)


Peste Noire - La Chaise-DyableRanskasta on totuttu kuulemaan enemmän ja vähemmän erikoisia synkemmän äänimaiseman omaavia yhtyeitä. Esimerkiksi orkestraalista ambienssikaaosta esittävä Elend ja black metalin estetiikkaa lainaileva Alcest. Aivan samaa sarjaa ei edusta vuonna 2001 perustettu black metalia soittava Peste Noire, joka on minulle täysin uusi tuttavuus. Siitäkin huolimatta, että yhtye on julkaissut enemmän tutun Hornan kanssa split-albumin. Levyjäkin on ehtinyt kertymään, kun viimeisin albumi La Chaise-Dyable on jo kuudes kokopitkä.

Eriskummallisen Avant le putsch-intron jälkeen rävähtää käyntiin kevyesti Dödheimsgardmaiseen avantgardismiin taipuvainen Le dernier putsch, jonka huomattavin elementti on vokalisti Faminen erittäin särmikäs ulosanti. Rääkyminen on jopa niin kulmikasta, että se tuntuu hivenen ärsyttävältä. Karkea äänimaisema kitarariffeineen on muuten sopivan omintakeista, varsinkin kun mausteeksi lisätään vislaussoolo.

Vokalisointi ei kuitenkaan aivan koko aikaa ole yhtä räiskyvää, kuten vaikkapa kappaleessa Payés sur la bête. Hieman melodisen heavy metalin kaltainen kitarointi verhottuna maanalaisen mustan metallin soundeihin on virkistävän kuuloista. Levyn tasokkainta antia tarjoaa yllättävänkin tavallinen ja normaali Le Diable existe. Sitä seuraava A La Chaise-Dyable on hanureineen kuin sekoitus Yann Tiersenin säveltämää Amelien soundtrackia ja DHGta. Myöskin albumin kärkikaartia. Levyn loppupuolisko onkin varsin toimivaa materiaalia. Toiseksi viimeinen, myöskin haitarismin sävyttämä kappale Quand je bois du vin on jo melkein ranskalaiseen elokuvaan sopivaa tunnelmointia. Levyn päättävä Dans ma nuit (2nd version) on uusintaversio vuoden takaiselta splitlevyltä, ja hieno lopetus albumille.

La Chaise-Dyable on melko erikoinen tuttavuus. Kahden ensimmäisen kappaleen raadollisen ulosannin ja ulkoasun myötä levy tekisi mieli keskeyttää ja viskata seinään. Se kuitenkin alkaa jo kolmannesta kappaleesta lähtien muotoutumaan varsin mukavan kuuloiseksi ja erittäin omaperäiseksi äänimaisemaksi. Kappaleissa on vaihtelevuutta ja yksityiskohtaa melkein kyllästymiseen asti. Albumia voisi kuvailla jollain tavalla oudoksi sekoitukseksi black metalia ja kaikkia ihmeellisiä taustaelementtejä. Ranskalaistyylinen haitarin soitto on kyllä erittäin mukavan kuuloista. Ei tämä ihan täydellinen levy ole, mutta kulmikkaan ja särmikkään ulkoasun alla on kuitenkin maittavan kaoottinen ranskalainen sipulisoppa. Kannattaa tutustua.

3,5/5


keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Galar - De Gjenlevende (2015)

CD 15,99 € / EMP.fi
Kun yhtyeen nimi on Galar, ei yhtyeen tyylisuuntaa voi kovinkaan väärin arvata. Tämä norjalainen viikinkiaiheista melodista black metalia soittava kolmen miehen orkesteri on perustettu vuonna 2004, mutta suhteellisen hitaan julkaisutahdin vuoksi tänä vuonna julkaistiin vasta kolmas albumi De Gjenlevende. Edellisestä Til alle heimsens endarista ehtikin kulua jo viisi vuotta.

Äkkiseltään albumia kuunnellessa tulee mieleen Windir ja ehkä myös ruotsalainen Dawn. Aloituskappaleessa De Gjenlevende luodaan hetkittäin samankaltaisia tunnelmia kuin Moonsorrown jylhässä Jotunheimissa konsanaan. Puhtaat laulut kuulostavat etäisesti myös Borknagarilta. Natt… og taust et forglemt liv ei sinänsä tuo mukaan mitään erikoisia koukkuja, mutta hetken aikaa taustalla soiva piano tuo mukavia vivahteita. On mukaan eksynyt Enslavedin tyylistä kitarariffittelyäkin.

Pianosoitto sävyttää myös Bøkens hymnen puolitoistaminuuttista introa, joka on todella upeaa kuunneltavaa. Hyvin toimii yhdeksän ja puoli minuuttia kestävän kappaleen loppukin. Lyhyen pianoinstrumentaalin Ljósin jälkeen levyn pari viimeistä kappaletta jauhavat samoista aineksista koottuja eeppisiä pohjoismaisia maisemia. Viimeinen ja yli kymmenen minuutin Tusen Kall Til Solsang Ny on kieltämättä hieno eepos viimeiseksi kappaleeksi.

Galar tahkoaa kovasti tutun kuuloista melodista viikinkibläkkiä. Levyllä ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta se ei myöskään tarjoa mitään uutta genreensä. Eikä oikeastaan tarvitsekaan. Kappaleiden venyttäminen keskimäärin 8 minuuttisiksi on erittäin oivallinen ratkaisu ja instrumenttipuolellakin on rohjettu tavallisen syntikan lisäksi käyttämään jousisoittimia ja pianoa. De Gjenlevende ei siis ole mikään lajityypin mestariteos, mutta perusvarma ja toimiva kokonaisuus. Lajityypin ystäville suositeltava kokonaisuus.

3,5/5


tiistai 26. toukokuuta 2015

Akhlys - The Dreaming I (2015)

CD / EMP.fi
Amerikkalainen black metal osaa kyllä pysytellä maan alla tai sen välittömässä läheisyydessä. Määrästä ei ole pulaa, mutta paria nimeä lukuun ottamatta yhtyeet eivät nouse esille läheskään niin usein ja korkealle kuin Pohjois-Eurooppalaiset kanssaveljensä. Yksi hieno tuttavuus rapakon toiselta puolelta on googlen tietojen mukaan dark ambientina aloittanut kahden miehen orkesteri Akhlys. Ensimmäinen levy Supplication julkaistiin jo kuusi vuotta sitten ja tyylinsä muuttaneen yhtyeen toinen albumi kantaa nimeä The Dreaming I.

Esikoislevy sisälsi vain yhden 37-minuuttisen teoksen ja jotain samankaltaisuutta on esillä tälläkin levyllä. Kolmeen varttiin mahdutettu kokonaisuus sisältää vain viisi kappaletta. Albumi on todella mielenkiintoista kuunneltavaa ja yhtyeen menneisyys on selvästi kuultavissa. Black metal vaikutteissa on etäisesti kuultavissa Dimmu Borgiria, Bishop of Hexenia ja Hecate Enthronedia. Parhaimmillaan ja erityisesti 16 minuutin massiivisessa eepoksessa Consummation löytyy jotain yhteistä Emperorin Anthems to the Welkin At Duskin (1997) kanssa.

Soundit ovat mainittuja yhtyeitä sumuisempaa, mutta kuitenkin erittäin miellyttävät. Äänimaailmasta tulee hieman mieleen Summoning, vaikka tyyli muuten onkin melko kaukana siitä. Kappalemateriaali on osittain todella onnistunutta, mutta sitä vaivaa asteittainen mielikuvituksen puute. Uhkaavien ambientin upottaminen black metaliin kuitenkin toimii erittäin upeasti. Levyn upeimpia hetkiä tarjoaa mainittu pisin teos sekä The Dreaming Eye, joka tarjoaa hypnoottisen tripin pimeyteen. Outrona toimii neliminuuttinen synkkä ambient-äänimaisema.

Pakko sanoa, että parin kuuntelukerran sulattelun jälkeen The Dreaming I alkaa maistumaan melko hyvältä. Tavallaan levy on tutun kuuloista, mutta paljon on yhtye antanut omaa näkemystäänkin sille. Hieno kokonaisuus olisi saattanut toimia vieläkin paremmin värikkäämmällä kappalemateriaalilla, mutta ei tästä silti heikkoa lenkkiä löydy. Omassa sarjassaan, eli atmosfäärisessä black metalissa aivan todella upea levy, joka on ehdottomasti tarkastamisen arvoinen.

4/5

Ad Nauseam - Nihil Quam Vacuitas Ordinatum Est (2015)

https://f1.bcbits.com/img/a1770983794_10.jpgItaliasta tulee monenmoisia hienoja yhtyeitä. Osa niistä on hieman kokeellisempiakin. Mukaan erikoisempien yhtyeiden listaan liittyy teknistä death metalia sekä avantgardea sekoittava ja suoltava Ad Nauseam. Yhtye on perustettu jo vuonna 2011, mutta ensimmäinen levy Nihil Quam Vacuitas Ordinatum Est julkaistiin vasta hiljattain. 

Ensimmäisen kappaleen My Buried Dream lähtiessä soimaan yllätys on pienoinen. Sehän kuulostaa ihan Dödheimsgardin Supervillain Outcastilta (2007). Ehkä myös math death metal -bändi Meshuggahilta. Mahdolliset esikuvat ovatkin kunnolla ja huolella sisäistetty.

Levy on täynnä koukeroisia, miltei jazzahtavia kitarakoukkuja ja muita pieniä erikoisia vivahteita. Päätähuimaavan nopeiden mättöosuuksien jälkeen kevyemmät suvantokohdat luovat herkullisia kontrasteja. La Maison Diev on siitä oivallinen esimerkki. Tai Into the Void Eye, jonka loppuun on isketty mukavan kuuloista kauhuelokuvamaista ambientia. Kauhuelementit ovatkin huipussaan toiseksi viimeisen kappaleen The Black Veil of Original Flawn viimeisen kolmen minuutin ajan. Levyn päättää mahtava hieman vajaan 11 minuutin Superimposing Mere Will and Sheer Need. Räväkämpien kappaleiden jälkeen päätösraidan laahaavammat osiot kuulostavat erittäin hyvältä.

Erikoisesta ja mielenkiintoisesta konseptistaan huolimatta levyä vaivaa itsensä toistaminen. Vaikka kuinka haluaisi pitää tästä enemmän, saman idean kelaaminen kappaleesta toiseen tuntuu pidemmän päälle puuduttavalta. Vajaan tunnin mittainen kokonaisuus on kuitenkin loppujen lopuksi erittäin viihdyttävä ja debyytiksi varsinkin mainio taidonnäyte ja varsinkin lyhyempinä kerta-annoksina nautinnollinen eepos.

3,5/5

 

maanantai 25. toukokuuta 2015

Bell Witch - Four Phantoms (2015)

Yhdysvaltojen Seattlesta kotoisin oleva doom metal-yhtye Bell Witch tuli minulle ensimmäistä kertaa vastaan nyt kolmannen levynsä myötä. Viisi vuotta kasassa ollut yhtye on suhteellisen tiiviiseen tahtiin saanut levyjä aikaiseksi. Viimeisin niistä, Four Phantoms, julkaistiin noin kuukausi sitten.


Albumin otsikostakin voi jo päätellä, että levyllä on tasan neljä kappaletta. Reilun tunnin mittainen kokonaisuus on muodostettu niin, että ensimmäinen ja kolmas kappale ovat parinkymmenen minuutin mittaisia järkäleitä, kun taas toinen ja neljäs kappale ovat noin kymmenen minuutin "lyhäreitä".

Four Phantoms on todella vähäeleinen matka mielen syövereihin. Noin puolet ajasta on raskaampaa doomriffittelyä ja toinen puoli kevyttä ja psykedeliaa lähentelevää tunnelmointia. Näiden kahden sävyeron välinen tasapaino onkin hyvin toimivaa. Parhaimmillaan hämärä tunnelma on toisessa ja pääosin vähemmän metallipitoisessa kappaleessa Judgement in Fire: I - Garden (Of Blooming Ash), jossa puolenvälin paikkeilla humisevissa kuorolaulannoissa on todella hämyinen tunnelma. Levyllä on kauttaaltaan erittäin ilmava tunnelma, johon raskaampi anti tuo mukavaa kontrastia. Hitaasti kulkevat melodiakuljetukset ovat myös nättiä kuunneltavaa.

Levyllä ei sinänsä oikein tunnu tapahtuvan mitään erikoista, eikä kappaleetkaan hirveän erilaisia toisiinsa verrattuna ole. Siitä huolimatta tunnelma on tällä levyllä erittäin onnistunut ja tämän mielellään kuuntelee taustamusiikkina. Aktiivikuunteluun tämä ei ehkä niin mieleistä materiaalia ole, mutta iltahämärien tunnelmanluojaksi mitä erinomaisin synkistelylevy. Ja doom metalin ystäville toki tutustumisen arvoinen opus.

3,5/5

 

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Leprous - The Congregation (2015)

CD / EMP.fi
Tutustuin norjalaiseen progemetalliyhtyeeseen Leprousiin vasta pari vuotta sitten julkaistun Coal levyn myötä. Se herätti heti niin suurta mielenkiintoa että yhtyeen aikaisemmat levyt piti saada heti kuunteluun. Enkä voi kieltää etten olisi odottanut innolla tulevaa materiaalia. Tässä se nyt on, yhtyeen viides albumi The Congregation

Reilu kuukausi sitten paljastettiin ensimmäinen biisinäyte The Price. Siinä oli miellyttävältä tavalla risteytetty Musen elektroninen rocksoundi sekä australialaisen Karnivoolin toolmainen, mutta pehmeämpi progerocktyyli. Kuitenkin kappale oli ominta itseään herättelemään viimeisiäkin innostuksen elkeitä tulevaa albumia kohtaan.

Kappaleista löytyy vaikutteita aina Ihsahnista Anathemaan, mutta yhtye on tutun kuuloisista elementeistä kutonut oman voimakkaan tyylinsä jo ensimmäisellä levyllään Aeolia (2006). The Congregation vain vahvistaa ja syventää yhtyeen omaa näkemystä. Upealla kertosäkeellä varustettu Third Law vie levyä syvemmälle yhtyeen sisimpään syöveriin, mutta ennakkoon kuultu Rewind lienee albumin upein vedos. Kappaleen loppupuoli tarjoaa omaperäisesti progeen verhoiltua black metalin kuuloista rajumpaa soitantaa.

Tapa, jolla Leprous leikittelee yksinkertaisten melodioiden ja matemaattisen tarkkojen sekä monimutkaisten rytmitysten kanssa, on todella omalaatuista. Ja ennen kaikkea taidokasta. Erilaisten tunnelmien äärirajat ovat myös sulassa harmoniassa kuin yö ja päivä. Samoin kevyiden ja raskaiden soitantojen välinen kontrasti on korvia huumaavaa, kuten esimerkiksi kappaleissa The Flood tai Slave. Hämyisempiä tunnelmia on tiivistetty levyn päättävään biisiin Lower, jonka loppuun asti nouseva tunnelma antaa huikean lopetuksen reilun tunnin mittaiselle kokonaisuudelle.
  
The Congregation on aikaisempien levytysten tavoin äärimmäisen hiottu kokonaisuus, jossa progressiivinen ulkoasu kohtaa ennakkoluulottomasti äärimetallielementit. Balanssi löytyy helposti ääripäiden välillä ja albumi tarjoaa yksityiskohtaisia dramaattisia, raivokkaita ja kauniita osuuksia. The Congregation on upea levy, josta paljastuu kuuntelu kuuntelulta uusia tasoja ja yksityiskohtia, jotka porautuvat mielen syövereihin tiukasti. Tässä on varmasti yksi vuoden parhaimmista levyistä.

4,5/5

 

torstai 21. toukokuuta 2015

Kotiteollisuus - Kruuna / Klaava (2015)

http://kauppa.longplaymusic.net/thumb-39324/Kotiteollisuus_KruunuKlaava.jpg?width=320Vuosituhannen vaihteen paikkeilla suomeksi laulettu metalli oli melko iso buumi ja myös lappeenrantalainen Kotiteollisuus oli terävimmillään. Läpimurtolevyn Helvetistä Itään (2003) jälkeen yhtyeen tuotanto on muuttunut levy levyltä popahtavammaksi ja menettänyt terävimmän kärkensä yhtyeen toistaessa enemmän tai vähemmän itseään. Edellisen levyn radiosoittohitiksi noussut nimikkosingle Maailmanloppu oli muutenkin melko kamala teos ja se sai soittoaikaakin niin hirveästi, että pieninkin toivo yhtyeeseen mureni ärsytyksen tieltä. Nyt on vuorossa jo neljästoista kokopitkä Kotiteollisuus-albumi Kruuna / Klaava.

Levyn ensimmäinen kappale Leiki Kuollutta on ihan toimiva tykitys ja sisältää sellaista vokalisaatiota, jossa Jouni Hynynen on parhaimmillaan. Ja se on karjuminen. Seuraavat pari kappaletta Kiertotähti ja Emmauksen Tiellä ovat tunnelmaltaan kesäisiä ja tuovat mieleen suomalaiset nuorisoelokuvat. Ilman Hynystä ja raskasta kitaraa ne olisivat kuin Haloo Helsingin! tuotannosta revittyjä. Kotiteollisuuden herkempi puoli ei ole koskaan ollut makuuni, eikä asiaan tule muutosta tässäkään tapauksessa.

On levylle pari herkullisempaakin hetkeä sattunut. Timo Rautiaisen projektien kuuloinen Kuoleman Kurviin sisältää ihan miellyttävän intron. Parhaimmat hetket kuitenkin tarjoaa slayermaisella introriffillä käynnistyvä Huomisen Joukot, jonka lopussa raskaan kitaran runttauksen säestämä mantra on erittäin toimiva osio. Levyn parhaaksi kappaleeksi nousee ehdottomasti nimikkokappale, jossa hyvin epätyypillinen leadikitara sävyttää kappaleen taustaa. Hynysen rouhea vokalisaatiokin on parhaimmillaan muuten hyvin perinteisessä KT-rutistuksessa. Erikoisinta antia tarjoaa kokonaan akustinen Pakko On Vain Kuolla. Rautiaisen reviirillä vieraillaan Surupukua muistuttavassa Itsemurjalentäjässä, joka on ihan mukava kappale.

Kruuna/Klaava on perinteinen Kotiteollisuus-albumi, joka ei lähde kehittämään pyörää uudelleen. Pääasiassa levyn materiaali on samaa tuttua kitarariffittelyä, mitä on kuultu jo useammalla aikaisemmallakin albumilla. Ei se kuitenkaan huono ole, mutta melko mielikuvitukseton jatke ennestään tolkuttoman pitkään ja tylsään levykatalogiin. Albumi toimii varmasti yhtyeen edellisten levyjen kannattajille, mutta muuten tämä ei oikeastaan tarjoa kuin yhden hyvän kappaleen ja pari ihan kivaa.

2/5



Shape of Despair - Monotony Fields (2015)

CD (15.6.) / EMP.fi
Kesäkuun 15. päivä kotimainen funeral doomin kenties paras vaikuttaja Shape of Despair julkaisee neljännen levynsä Monotony Fields. Edellisestä levystä on kulunut jo 11 vuotta ja totta puhuen en uutta osannut edes odottaa. Levyltä saatiin joku aika sitten ensimmäinen kappalenäyte Descending Inner Night, jonka sivuutin täysin. En kuitenkaan malttanut olla tarttumatta tilaisuuteen kuunnella toista esittelykappaletta, albumin nimikkoraitaa.

Merkittävin muutos pitkän hiljaiselon aikana on Amorphiksessa vaikuttaneen ja Ajattarassa edelleen murisevan äänitaituri Pasi Koskisen jättäytyminen pois jo nelisen vuotta sitten. Korvaaja onkin sitten mielenkiintoinen valinta, sillä Henri Koivula on tehnyt äärimmaisen upeita suorituksia dark metal-yhtyeessään Throes of Dawnissa.

Vokalisaatiossa ei ole valittamista. Eikä oikeastaan missään muussakaan. Shape of Despairin raskaasti soutava hautajaissaattue iskee suoraan selkärankaan aiheuttaen kymmenen minuutin verran väristyksiä. Ja senkin jälkeen. Rohkea veikkaus on, että tässä on mahdollisesti vuoden parhaimpia levyjä.

5/5

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

DEMO: After Forest - Act I (2015)

http://kaaoszine.fi/wp-content/uploads/2015/05/After-Forest-Act-I-2015.jpgMurska-arvioiden ensimmäinen demoarvostelu osui vaasalaisen progemetalliyhtye After Forestin nilkkaan. Kolmen kappaleen Act I demo on ensimmäinen osa kolmiosaisesta suuremmasta teemakokonaisuudesta.

Albumin introna toimiva akustista ja kaunista kitarasoitantaa esittelevä Prologue johdattaa yhtyeen todelliseen ytimeen. Under The Brooding Sky onkin melkoinen taidonnäyte. Sävelkulut ja raskaat kitarakuviot tuovat kovasti mieleen naapurimaamme progemetallin mestarin Opethin. Reilun seitsemän minuutin kappale kuitenkin kalpenee demon viimeiselle, tuplaten pidemmälle tunnelmoinnille From Bliss To The Arrival Of The Othersille.

Act I on melko valmista tavaraa pieniä karkeuksia lukuunottamatta. Jos taso pysyy kahdella seuraavalla aktilla näin korkealla, voidaan puhua jo hiomattomasta mestariteoksesta. Ihmettelen, jos tästä vaasalaisnelikosta ei tulla kuulemaan jatkossa.

4/5

Azaghal - Madon Sanat (2015)

http://img-fotki.yandex.ru/get/16116/161671674.80/0_1a50ba_68685d73_orig.jpgPerinteinen suomalainen black metal ei olekaan pitkään aikaan vieraillut soittolistallani Hornaa ja viime vuonna maittavan levyn tehnyttä Satanic Warmasteria lukuunottamatta. Kymmenenteen levyyn asti ja kaksikymmentä vuotta tänä vuonna täyttävä Azaghal on sekin tullut jotenkin tutuksi joskus vuosituhannen vaihteen paikkeilla. Ainakin nimi on muistissa.

Synkän ja melko tavanomaisen synaintron jälkeen käynnistyy ensimmäinen varsinainen kappale Thanatos. Melkolailla samaa tyyliä Hornan kanssa edustava yhtye tykittääkin lopun levyllisen verran samasta saatanallisesta puusta veistettyä sirkkelikitarointia. Kappaleissa on kyllä roimasti mustaa voimaa ja yksittäisinä teoksina ne ovatkin ihan kelvollista kuunneltavaa.

Huvittavia lyriikkapätkiä sisältävässä nimikkokappaleessa sekä Ruton Enkelissä käytetyt puhtaat taustalaulut ovat erinomainen lisävivahde. Levyn loppupuolelta löytyy kuitenkin levyn parhaimmat teokset. Melodinen Varjokuninkaat tuo tasaiseen rynkytykseen reilun annoksen vaihtelua. Myös toiseksi viimeinen kappale Uusi maailma, uusi mahti onnistuu nousemaan mielenkiintoisen ja folkahtavan intron myötä levyn kärkikastiin.

Madon sanat on reilun kolmen vartin mittainen kokonaisuus missä ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Levy on kuitenkin hyvin tasainen ja ennalta arvattava yhtyeen ja kappaleiden nimiä myöten. Kaiketi tämä tarjoaa tyylisuunnan vihkiytyneemmille faneille tarvittavan black metal annoksen, mutta minulle tämä jää parin kuuntelun ihmeeksi.

2,5/5


Amestigon - 358 (2015)

http://www.kronosmortus.com/wp-content/uploads/2015/04/amestigonc.jpgVasta hetki sitten itävaltalainen Amestigon paljasti tulevalta Thier-levyltään ensimmäisen kappaleen. Nyt onkin vuorossa jo toinen kappale tulevan albumin kokonaisesta neljästä biisistä. Lyhyesti numerosarjaksi 358 nimetty kappale ei ainakaan aikaisempaa kappaletta huonompaan suuntaan mene. Omaperäistä, tunnelmallista ja erittäin toimivaa atmospheric black metalia, edelleenkin. Nyt kun on puolet levystä jo kuultu, voi jo melkein arvata että on todella upea albumi tulossa. Pidemmittä puheitta kappale soimaan.

Thier julkaistaan 28.5.

4/5


tiistai 19. toukokuuta 2015

A Forest of Stars - Beware the Sword You Cannot See (2015)

CD (Digipak) / EMP.fi
Britannialainen atmospheric black metal-yhtye A Forest of Stars on ennättänyt jo neljänteen levyyn saakka. Ennen alkuvuonna julkaistua uutukaista Beware The Sword You Cannot See en ollutkaan yhtyeen musiikkiin vielä ehtinyt perehtyä, vaikka mielenkiintoinen nimi olikin tullut vastaan muita saman genren edustajia etsiessä. Yllättäen yhtyeessä vaikuttaa My Dying Briden parilla uudemmalla levyllä viulua ja koskettimia soittanut Katie Stone aka Katheryne, Queen of the Ghosts.

Upeassa kansikuvassa suuri käärme nieleskelee omaa häntäänsä. Komeilla äänimaisemilla alkaa levykin. Drawing Down The Rain on melko tavanomaista ja yllätyksetöntä genreänsä edustavaa materiaalia, mutta silti erittäin tunnelmallista kuunneltavaa. Kappaleen aikana kuullaan Falkenbachin tyylistä riffittelyä, post-rock/metal-kitarointia sekä 90-luvun norjalaista äänimaisemointia. Hive Mindlessin intro tuo mieleen jopa Anatheman. Levyn paras kappale A Blaze of Hammers sen sijaan tuo mukaan dödheimsgardmaista kieroa avantgardenäkemystä. Vokalisti Mister Curse venyttää ääntänsä miltei Aldrahnin Thornsissa suorittaman esityksen kaltaiseksi. Virtus Sola Invicta käy progressiivisemmissa maailmoissa ja kappaleessa kuullaan maittavia huilutuksiakin. Miellyttävän alun jälkeen epävireinen ja outo sekametelisoppa Proboscis Master Versus The Powdered Seraphs on jotenkin irtonainen ja sekava kappale, josta ei saa mitään irti.

Levyn viimeinen puolisko, kuusi lyhyempää kappaletta kattava Pawn on the Universal Chessboard on yhdeksi teokseksi hieman liian hajanainen ja yksittäisinä kappaleina viimeistelemättömän tuntuinen. Muutamia miellyttäviä osumiakin siihen on sattunut, esimerkiksi gootahtava II: Have You Got A Light Boy? sekä huikeilla melodioilla höystetty IV: An Automation Adrift, jonka kauniit kitaraleadit soivat todella hienosti. Blackmetalisemmat raskaammat osiot ovat myös erityisen toimivia kuten esimerkiksi pariminuuttinen raivokas V: Lowly Worm. Levyn viimeinen teos VI: Let There Be No Light on varmaankin koko albumin helpoiten lähestyttävä ja normaalein kappale, jossa kuullaan Katien laulua kauneimmillaan. The 3rd and the Mortalin tyyppinen hidastelu on osuva päätös levylle.

Beware the Sword You Cannot See on tunnelmallinen kokonaisuus, jonka suurimmaksi ongelmaksi muodostuu materiaalin epätasaisuus. Levylle on ahdettu vaikutteita niin progressiivisesta kuin folkistakin eikä tasapainoa ole osattu säilyttää loppuun asti. Tokihan yksityiskohdat kauniita ovat ja tuovat reilusti väriä ja sävyeroja levylle. Naislaulu, viulusoitto ja huilu ovat olennainen taustavaikutin. Jos levyllä olisi vielä selkeämpi punainen lanka, jota seurata, voisi arvosanaan lisätä puolikkaan pari lisää. Kyllä tämä silti miellyttävä ja omaperäinen levy on.
3,5/5

maanantai 18. toukokuuta 2015

Muse - Mercy (2015)

8.6. CD / EMP.fi
Brittirokkijätti Muse on jälleen jakanut maistiaisia kesäkuun kahdeksantena julkaistavalta Drones-levyltä. Noin neljän minuutin Mercy ei ole ihan niin hyvä kuin aikaisempi biisinäyte Dead Inside, mutta ajaa asiansa. Melko perinteinen Muse-hitti, jossa on mahtipontinen melodia, Matthew Bellamyn komeaa laulantaa ja rokkia ja elektroa siihen taustalle. Hieno kappale kuitenkin ja odotettavissa varmasti huikea kokopitkä, mikäli nämä irtokappaleet ovat vain jäävuoren huippu.





Cain's Offering - Stormcrow (2015)

CD / EMP.fi
Power metal ei ole oikeastaan koskaan kuullut suosikkigenreihini, mutta kukapa ei olisi ainakin 90-luvulla kuunnellut Stratovariusta. Tai enemmän omaan makuuni sopivaa Sonata Arcticaa. Jälkimmäisen kitaristi Jani Liimatainen perusti muutama vuosi sitten superkokoonpano Cain's Offeringin joka julkaisi esikoislevynsä vuonna 2009. Jostain syystä en ole kuullut levystä enkä yhtyeestä mitään ennen kuin tämän uuden Stormcrow-albumin myötä.

Yhtyeessä on vaikuttanut muitakin nimekkäitä soittajia, mutta ehkä ne tunnetuimmat artistit ovat Stratovariuksen laulaja Timo Kotipelto sekä kosketinsoittaja Jens Johansson. En oikein koskaan ole lämmennyt Kotipellon laulannalle, mutta mies tuntuukin vetävän uransa upeimmat vokaalisuorituksensa tällä levyllä. Eikä olekaan kuin reilut parikymmentä vuotta hoitanut Stratojen lauluosuuksia.

Ensimmäisenä soiva nimikkokappale on toki hieno perinteinen voimametallibiisi, mutta seuraava kevyellä progemetallivivahteella maustettu The Best of Times näyttää paremmin mistä Cain's Offering on tehty.  Levyltä paistaa myös selvästi Sonata Arctica-vaikutteet ja helposti voisi useamman kappaleen kuvitella Tony Kakon laulamaksi. Esimerkiksi A Night To Forget on kuin ilmetty Broken. Samankaltaisuudet Kemin metalliporukan kanssa eivät ole kuitenkaan huono asia. Hienot melodiset ja mahtipontiset tykitykset Constellation of Tears ja Child of the Wild sekä hitaampi herkistelyballadi Too Tired To Run ovat oikein herkullista kuunneltavaa melodiametallin nälkään.

Soppaan on heitetty myös pieni annos Nightwishia. Levyn parhaimmisota edustava Antemortem tarjoaa sinfonista taustaorkesterointia ja upeaa raskasta kitaran junttausta hieman Storytimen ja vastaavien kappaleiden tyyliin. Raskaammat soitannat tuovatkin mukavasti väriä perusmukavaan mahtipontiseen melodiamaalailuun. Levyn erikoisuuksiin lukeutuva instrumentaali I am Legion yhdistelee ripauksen Jeremy Soulen säveltämää Skyrimin teemamelodiaa, Hans Zimmeria ja edelleen nightwishmaista elokuvamusiikkimetallia sellaiseen muottiin, että olisi toivonut samasta muotista syntyvän enemmänkin kappaleita, vaikkapa laulun kera.

Stormcrow tarjoaa, ainakin minulle, pienoisen yllätyksen onnistuessaan viihdyttämään kokonaisen reilun tunnin verran. Kotimainen ja suhteellisen perinteinen sinfoninen power metal ei ole maistunut näin hyvälle ja tuoreelle sitten Sonata Arctican Silencen tai Nightwishin Oceanbornin. Levy on upeasti soitettu ja tuotettu. Soundit ovat erinomaisia ja varsinkin Kotipellon suoritus nousee herran itsensä parhaimmaksi. Stormcrow ei ole ollenkaan omaperäinen levy, mutta se on niin taidokkaasti hiottu power metal -kokonaisuus, että se toimii todella hyvin. Varsinkin jos Sonata Arctica ja Stratovarius maistuu, niin varmasti kelpaa myös Cain's Offering.

4/5

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Helrunar - Niederkunfft (2015)


CD / EMP.fi
 Saksalainen pakanametallikaksikko Helrunar on mennyt minulta täysin ohi. Nimi on saattanut joskus osua silmiin, mutta muuten en muista koskaan kuulleeni tätä yhtyettä. Yhtye on perustettu vuonna 2001 alunperin kolmehenkisenä projektina, kunnes kitaristi Dionysos pakkasi keppinsä seitsemän vuotta sitten jättäen hommansa kaikista muista instrumenteista huolehtineelle Alsvartrille. Tänä vuonna julkaistu Niederkunfft on yhtyeen neljäs albumi.

Ensimmäisenä soiva nimikkokappale ei oikein onnistu lämmittämään, kenties vokalisti Skald Draugirin särmikkään ulosannin takia. Toinen kappale Der Enchrist kuitenkin herättää mielenkiintoa My Dying Briden kuuloisilla, hivenen doomahtavilla kitarasoundeilla ja hienosti soivilla leadikitaroilla. Tyylisuunta on silti pohjimmiltaan pesunkestävää keskitempoista black metalia. Doomviitteidensä puolesta voisi tätä verrata ruotsin Ereb Altoriin, joka sekin viimeisimmällä albumillaan edusti enemmän mustempaa metallisoitantaa. Totentanzin ensimmäisen parin minuutin aikana maalaillaan sen sijaan komeita atmospheric sludge-elementtejä.

Kahdeksan biisin kokonaisuus on melko tasainen. Pienet vivahde-erot ja välisoitannat kuitenkin pitävät tunnelman hyvin koossa. Levyn loppupuolella soiva parin minuutin hämärä ambientmainen Grimmig Tod on kyllä hieno johdanto levyn päättäviin noin kymmenminuuttisiin teoksiin. Die Kirsh Ist Umgekehretin alussa soivat kirkonkellot kuulostavat jollain tavalla tutuilta. Enkä viittaa Metallican erääseen kappaleeseen. Kappale on muuten levyn ehkä paras kappale kierrättäen jälleen kerran doomahtavaa sekä raskasta riffittelyä ja post-rockmaisia sludgetunnelmointeja. Samoin toimii myös päälle yksitoistaminuuttinen, upea päätösraita The Hiebner Prophecy. Lopetusmelodia on todella upea.

Niederkunfft on rosoisuudesta ja särmikkäästä soinnistaan huolimatta ihan kelvollinen pakanametallikiekko. Yhtye ei esittele mitään erityisen omaperäistä tai erikoista kappalemateriaalia, mutta kokonaisuus on silti ihan miellyttävää, taidokasta ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Ensimmäisen kappaleen jälkeen jopa yllättävänkin hyvää. Albumi kuitenkin jostain syystä muistuttaa koko ajan jotain ennen kuultua bändiä ja levyä, mutta en tätä kirjoittaessa vielä keksinyt mitä. Veikkaisin jotain melodista doom/death metal-yhtyettä. Joka tapauksessa Niederkunfft tarjoaa noin tunnin verran erittäin kuuntelukelpoista ja tunnelmallista black metalia.

3,5/5

lauantai 16. toukokuuta 2015

Faith No More - Sol Invictus (2015)


CD (Digipak) / EMP.fi
Tämän vuoden julkaisuista osaa on saatu odottaa tolkuttoman kauan. Ylivoimaisesti pisimpään on kuitenkin odoteltu amerikkalaisen alternative metal -yhtyeen Faith No Moren uutukaista. Edellinen albumi Album of the Year kun julkaistiin vaivaiset 18 vuotta sitten. Pian tuon levyn jälkeen yhtye päätti toimintansa jäsenten keskittyessä muihin projekteihinsa: vokalisti Mike Patton muun muassa Fantômasiin ja Mr. Bungleen, basisti Billy Gould levy-yhtiöön ja tuottajan tehtäviin sekä rumpali Mike Bordin Ozzy Osbournen taustabändiin. Yhtye jatkoi kuitenkin muutamia vuosia sitten toimintaansa keikkailun parissa ja viime vuoden puolella ilmoittivat yllättäen työstävänsä uutta levyä, joka kantaa nimeä Sol Invictus.

Pitkä tauko ei ainakaan levyä kuunnellessa tunnu vaikuttaneen yhtyeeseen millään merkittävällä tavalla. Faith No More jatkaa sulavasti ja luontevasti siihen mihin jäikin kauan sitten. Kymmenen kappaletta kattava Sol Invictus introitetaan saman nimisellä kappaleella, missä selviääkin saman tien, että Faith No Moren syvin olemus ja outous on edelleenkin tallella. Kestoa on levyllä vain nelisenkymmentä minuuttia, mutta sen aikana yhtye ehtii esitellä tyylirajoitteista välittämätöntä monipuolista taidettaan laidasta laitaan.

Toisena soiva Superhero on erinomainen FNM-kappale, joka tuo mieleen sen saman eeppisyyden ja mahtipontisuuden, mitä yhtye on aikaisemminkin omaperäiseen rokkiinsa sisällyttänyt. Mike Pattonin upealla äänellä revitetyt rääkäisyt, räpätykset ja laidasta toiseen venyvät laulutkin ovat vain hioutuneet vuosien saatossa. Samantyyppistä venkoilua tarjoaa myös mainio, miltei hämäräperäinen Separation Anxiety.

Tyylisuuntien rajusta sekoittumisesta tai peräti niiden rajoitteisuuden unohtumisesta kertoo yksi levyn huippueepoksista Rise of Fall, joka on jotain sukua Fantômasin elokuvatunnareita omineelle levylle Director's Cut. Post-rockmainen jumitus Matador laahailee kauniiden jazzmaisten pianosoitantojen ja funkahtavien slap-bassojen varassa tarjoten kuuden minuutin kestonsa aikana levyn monipuolisinta kappaleen sisäistä antia. Jollain tapaa se on melkein herkkä kappale. Niin sanottua normaalia levyltä on oikeastaan turhaa etsiä, mutta jos siitä poikkeavaa yrittäisi nimetä, niin viime vuoden puolella ensimmäisenä singlenä lohkaistu Motherfucker voisi olla paras kappale edustamaan sitä. Levyn päättää upea hyvän mielen laulu From The Dead.

Reilut parikymmentä vuotta sitten Faith No More ratsasti selvästi vaihtoehtometallin aallonharjalla vaikuttaen moneen edustamiensa tyylisuuntien myöhempiin jatkajiin. Sellaisia paineita ei kuitenkaan Sol Invictuksen harteille ole asetettu kannettavaksi. Yhtye enemmänkin vain jatkaa siitä mihin jäi ja kuulostaa siltä miltä sen olisi odottanutkin kuulostavan parinkymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen. Ei tämä aivan yhtä terävä tuleva klassikko (vielä) ole kuin pyhän kolminaisuuden muodostavat The Real Thing (1989), Angel Dust (1992) tai King For A Day, Fool For A Lifetime (1995), mutta täyttää tehtävänsä erinomaisesti omaperäisellä tyylillään ja soundillaan. Oletan kuitenkin, että tsadan kuuntelun ja muutaman vuoden kypsymisen jälkeen tämä voi kuulua kolmen parhaan klassikon joukkoon.

4,5/5

Sulphur Aeon - Gateway to the Antisphere (2015)

CD / EMP.fi
Saksalaisen death metal -orkesteri Sulphur Aeonin nimi ei olekaan vielä ehtinyt tulemaan vastaan. Vuonna 2010 perustettu yhtye julkaisi pari vuotta sitten esikoislevynsä Swallowed by the Ocean's Tide, joka saa jatkoa upealla kansikuvalla kuorrutetusta uutukaisesta Gateways to the Antisphere.

Parin minuutin uhkaavia sävyjä sisältävä intro ...To Drown This World onnistuu tuomaan mieleen Emperorin Anthems To The Welkin At The Duskin (1997) äänimaisemat. Black metalilla maustettua death metalia on siis luvassa vajaan tunnin verran. Ensimmäinen varsinainen kappale Devotion To The Cosmic Chaos on vähän kuin sekoitus Behemothia, Septicfleshia ja Shade Empiren Omega Arcanea ilman yliampuvia taustaorkestraatioita. Tiukasti sahaavat kitarat ja mehevät riffit ovat pirullisen hienosti soitettua ja toteutettua.

Intron ja outron jälkeen levylle jää yhdeksän noin viisiminuuttista kappaletta, joissa pääpaino on vauhdikkaasti runttaavilla kitarariffeillä ja elävällä rumpukoneistolla. Vaihtelevuus näkyy enimmäkseen tempon satunnaisilla hidastuksilla. Hienona esimerkkinä tämän levyn mittapuulla miltei laahaava Call From Below, jonka alkupuolen death metal -riffittely on levyn potkivinta tavaraa. Löytyy kappaleesta se vauhdikaskin puoli. Upea Diluvial Ascension - Gateway to the Antisphere omaa myös hitaamman vaihteen ja jopa kevyttä melodiointia. Melodiapuoli on kauneimmillaan He is the Gaten introssa, joka toimii hienona kontrastina kappaleen armottomalle runttaukselle. Levyn päättävä kaksikko, levyn parhaimmistoa edustava mahtava Into The Courts of Azathoth ja melodinen instrumentaali Conclusion antavat albumille loistokkaan lopun ja pakottavan tarpeen painaa play-näppäintä uudestaan.

Tasaisuudestaan ja armottaman paahtavasta kuolonmetallipoljennostaan huolimatta Sulphur Aeon onnistui nousemaan kertaheitolla mielenkiintoisten yhtyeiden listalle ja jatkoa tälle levylle odotetaan varmasti suurella innolla. Gateways to the Antisphere on todella tiivis kokonaisuus, josta ei heikkoa hetkeä löydy. Ehkä ne yliampuvat taustaorkesterit tai muut ylimääräiset lisukkeet voisivat tuoda näinkin tasaisen ankaraan materiaaliin vaihtelua, mutta toisaalta kun homma toimii yllättävän hyvin ilmankin, miksi suotta vaivautua valittamaan. Tässä on kyllä maittava pakkaus kitaravetoista blackened death metalia diggaavalle.

4/5


perjantai 15. toukokuuta 2015

The Prodigy - The Day is My Enemy (2015)


CD / EMP.fi
Brittielektron kultakausi elettiin 90-luvun puolivälin tienoolla. Chemical Brothersin ja Massive Attackin ohella kenties se menestynein yhtye The Prodigy vietti myös suosionsa aallonharjaa levyillään Music For The Jilted Generation (1994) ja The Fat of the Land (1997). Ysärilevyjen jälkeen bändi pistäytyi pienellä tauolla ja julkaisi kolmannella vuosituhannella kaksi hieman keskinkertaista albumia Always Outnumbered, Never Outgunned (2004) sekä Invaders Must Die (2009). Turhaa kiirettä ei ole yhtyeellä ollut ja näin ollen vasta julkaistiin kuudes levy The Day is My Enemy.

Olen enemmän fanittanut yhtyeen vanhaa tuotantoa, joten juuri minkäänlaisia ennakko-odotuksia en osannut asettaa uudelle levylle. Siitäkin huolimatta The Day Is My Enemy avaa pelin nimikkokappaleellaan melko pirteissä jopa yllättävän hyvissä tunnelmissa. Tässä todella on ripaus vanhaa The Prodigy-soundia. Yhtyeen edustama särmikäs big beat iskee tärykalvoihin Liam Howlettin ohjaamalta yhtyeeltä erittäin sulavasti. Nasty ja Rebel Radio kuulostavat myös todella paljon vanhalta materiaalilta.

Levyn alku on melkoista tykitystä, mutta pidemmän päälle ja suurimman särmän hioutuessa kappaleihin olisi voinut laittaa enemmän vaihtelevuutta. Sellaista mitä oli juuri noilla 90-luvun hienoilla albumeilla. Yhtyeen punkrokahtava ulosanti on joka tapauksessa purevaa ja iskevää, eikä levyä kuunnellessa ehdi tylsistymään. Mainioita melodianpätkiä ja yksityiskohtia on upotettu kappaleisiin pitkin levyjä. Hieman elokuvamusiikkia muistuttava, tunnelmallinen instrumentaali Beyond the Deathray on biisi levyn upeimmasta päästä. Tuo mieleen häiriintyneen version Nine Inch Nailsin Warm Placesta.

Yllätyksiä, sen lisäksi että levy on hyvä, ei ole tarjolla, mutta munaa ja potkua sen sijaan on tarjolla. Levyn alkupuoli on jo yksi suuri haarapotku, mutta samankaltaisia iskuja annetaan loppupuolelle saakka. Invisible Sun sekä varsinkin viimeisenä rokkaava Wall of Death ovat todella upeita teoksia. Hittien lomaan on kuitenkin eksynyt pari turhaa ja tylsää tekelettä kuten arsyttävällä syntikkapiippauksella kuorrutettu Wild Frontier. Myös tylsä jumputus Rhythm Bomb (feat. Flux Pavilion) jää ohilyönniksi.

Jos vanhaa kunnon The Prodigya kaipaa, ei The Day Is My Enemy vastaa siihen. Toisaalta tänä Skrillexin ja Aviciin aikakautena pohjimmiltaan rokkia ja punkkia koneellisin keinoin esittävä The Prodigy haistattaa pitkät ja näyttää närhen munat nykyajan soittolistamoskalle. Nimittäin sillä, että on oma itsensä ja kuulostaa myös siltä. Tunnin mittainen levy ei siis tarjoa uutta Poisonia, Breathea, Voodoo Peoplea tai Smack My Bitch Upia, mutta onnistuu kuitenkin viihdyttämään usean kappaleen muodossa. Tämä on selkeästi parasta The Prodigya liki kahteenkymmeneen vuoteen.

 3,5/5

 

Drudkh - A Furrow Cut Short (2015)


CD (Digipak) / EMP.fi
Aikaisemmassa Negurá Bunget-arviossa tuli kehuttua itäeurooppalaista black metalia. Neguran Bungetin kotimaan Romanian naapurimaa Ukraina on puhuttanut viime aikoina jostain aivan toisesta syystä kuin metallimusiikista. Sieltä kuitenkin tulee pari erinomaista yhtyettä, jotka kaipaisivat enemmänkin huomiota. Tutustuin sikäläiseen atmospheric/pagan black metal-yhtyeeseen Drudkhiin kun satuin joku aika sitten kuulemaan mainiota albumia Blood in our Wells (2006). Nyt on vuorossa jo kymmenes täyspitkä levy A Furror Cut Short (Борозна обірвалася, Borozna obirvalasya).

Levy tarjoilee kuultavaksi seitsemän kappaleen annoksen, joista alkupaloina maistellaan vaudikkaasti alkava kahteen osaan jaettu Cursed Sons. Drudkhin musta metalli on vähäeleistä, mutta sitäkin tunnelmallisempaa. Taustalla soivat rauhalliset syntikkamaalailut luovat kauniita äänimaisemia raskaan kitaramaton päälle. Hyvänä esimerkkinä toimii To The Epoch of Unbowed Poets, jossa yhdistyy Ukrainan toinen toivo Nokturnal Mortum ja norjalaisen tai ehkä ruotsalaisenkin black metalin 90-lukulainen tunnelma.

Keskimäärin noin kahdeksanminuuttiset kappaleet kulkevat eteenpäin ilman rauhallisia taukoja ja väliosuuksia. Levyn hienoimpiin kappaleisiin lukeutuvan vain reilun kuuden minuutin Embersin puoliminuuttinen intro antaa ensimmäisen lyhyen kevennyksen, jonka olisi suonut jatkuvan vielä hetken. Vaihtelemattomuudestaan huolimatta levy toimii loppuun asti kunnialla. Dishonoured I ja II sekä levyn päättävä Till Foreign Ground Shall Cover Eyes ovat erinomaisia black metal -kappaleita.
A Furrow Cut Short on noin tunnin mittainen kokonaisuus joka olisi hienoon esitykseensä kaivannut hieman vaihtelua. Kappaleet ovat toki tunnelmallista kuunneltavaa, mutta Blood in our Wellsin ja sitäkin aikaisempien julkaisujen omaperäisyys ja syvyys on tässä vain varjo. Rauhallisia ja tunnelmaa syventäviä atmospheric-välisoioita tässä vain jäi kaipaamaan muuten niin upeasti soitettuun ja tuotettuun black metaliin. Ei tästä silti pahaa sanottavaa jää. Hyvä levy.

3,5/5


keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Cradle of Filth - Right Wing of the Garden Triptych (2015)

10.7.15 CD / EMP.fi
Englantilainen Cradle of Filth julkaisee heinäkuun 10. päivä yhdennentoista albuminsa Hammer of the Witches. Juuri julkaistu videolohkaisu Right Wing of the Garden Triptych antanee jonkinlaista ennakkomakua tulevasta. Pakko sanoa, että kappaleessa palataan tyylillisesti 2000-luvun taitteille. On tässä jonkun verran samaa makua ja hajua kuin Midianissa. Yhtye on aina kulkenut omaa black/gothic/heavy/dark metal-polkuaan ja pitänyt jollain tasolla jokaisella levyllään mielenkiintoa yllä. Silti se vanha kunnon CoF on toiminut parhaiten aina Midianiin saakka. Ja nyt kuulostaisi olevan samaa pimeää voimaa tarjolla.

Pitää myöntää, että kappale yllätti ja erittäin positiivisesti. Riffeissä on pitkästä aikaa potkua ja melodioissa on paljon vanhaa Cradle-vaikutetta. Lieneekö Hammer of the Witches vuoden yksi positiivisimpia yllättäjiä. Sitä saadaankin odottaa vielä pari kuukautta.

Siihen saakka nauttikaamme mainiosta musiikkivideosta.

4/5

Apocalyptica - Shadowmaker (2015)

CD 16,99€ / EMP.fi
Vuonna 1993 perustettu sellohevibändi Apocalyptica ei ihme kyllä ole saanut yhtään vastaavanlaista seuraajaa. Uran alkupuolen Metallica- ja muiden trash metal-tribuuttien sekä klassisemman Cult-levyn (2000) jälkeen yhtye alko työstämään erittäin salonkikelpoista sekä kansalliset rajat ylittävää vaihtoehtometallia. Varsinkin parilta edelliseltä levyltä Worlds Collide (2007) ja 7th Symphony (2010) löytyy sellaisia kappaleita, jotka voisivat olla jenkkimetallibändien kappaleita, varsinkin jos nyt unohdetaan hetkeksi ne melkein kitaroilta kuulostavat sellot. Tänä keväänä julkaistiin yhtyeen jo kahdeksas levy Shadowmaker.

Levy tarjoaa melko runsaan kattauksen. Reilun tunnin mittaan kellotettu albumi sisältää kaksitoista kappaletta. Ensimmäisenä soivan, mielenkiintoisen intron jälkeen vuoro siirtyy perinteiselle radiosoittojenkkialternativelle. Cold Blood, Shadowmaker ja Slow Burn edustavat melkolailla samaa meininkiä yhtyeen suurimpien MTV-hittien kanssa. Tällä levyllä vakilaulajana toimiva, monessa projektissa marinoitu Franky Perez hoitaa hommansa ihan hyvin. Machine Headin ja Metallican kitarointia muistuttava raskas sellon runttaaminen olisi kuitenkin ehkä kaivannut enemmän karismaa ja korinaa laulajaltakin.

Apocalyptican tehokkuus näkyykin enemmän instrumentaalipuolella. Paljon koukuttavia kohtia on hiteimpiinkin kappaleisiin saatu ahdettua, mutta esimerkiksi täysin vokaaliton bonusraita Reign of Fear esittelee Eicca Toppisen ohjaaman sellotrion ja Mikko Sirénin rytmittämän rumpuosaston todellisen tehon. Lähellä käydään jopa Inquisition Symphonyn huikeita Sepultura-covereita. Kauniimpaa osastoa ja toimivinta laulua tarjoaa Sea Song (You Waded Out), jossa jousisoittimet tuovat rauhallisempaan osastoon klassisempaa lisämaustetta. Levyn loppuun iskostetut pitkät kappaleet ovat todella toimivia. Instrumentaali Till Death Do Us Apart on Apocalypticaa parhaimmillaan ja samaa sarjaa jatkaa myös melkein kymmenminuuttinen Dead Man's Eyes, josta ei kunnianhimoa puutu. Tällaisia kappaleita soisi yhtyeen tekevän enemmänkin.

Shadowmaker sisältää paljon mukavia koukkuja ja muutaman erinomaisen kappaleenkin. Yhtyeen tyyli ja soundi on niin jäljittelemätöntä, että jo senkin takia se kiinnostaa. Ainakin tarpeeksi. Levyllä on silti turhan paljon täytekappaleita ja tekemällä tehdyn oloisia hittibiisejä. Instrumentaalit sen sijaan toimivat ja levyn viimeiset parikymmentä minuuttia on lähes täyttä rautaa. Varjontekijä tarjoaa muutaman loistavan hetken ja niiden voimilla koko levyn kuuntelee ihan mielellään kerran pari. Jatkossa toivon kuulevani enemmän Dead Man's Eyesin tyylisiä eepoksia.

3/5